Ensi vuonna tulee 40 vuotta kuluneeksi siitä, kun Kaisa-mummo nukkui pois. Olin vielä lapsi, mutta muistan ortodoksisen perinteen mukaisen siunaustilaisuuden, muistan tunnelman hartauden. Suku ja ystävät kiertyivät hiljaiseksi jonoksi arkun ympärille odottamaan vuoroaan hyvästelläkseen avonaisessa arkussa lepäävän rakkaan ihmisen. En muista pelänneeni, edes silloin kun tuli oma vuoroni kumartua viimeisen kerran Kaisa-mummon levollisten kasvojen puoleen. Kuolema ei tuntunut lopulliselta.
Kymmeniä vuosia myöhemmin löysin kirjan, josta otsikon lainaus on peräisin ja jonka esipuheessa sanotaan näin:
Kirjoitin tämän pikkukirjan Petsamossa muutaman kilometrin päässä Venäjän rajalta. Pororaito vei minut Suonikylään, tuohon pieneen lumottuun kylään, joka piti minua vapaaehtoisena vankinaan, ja josta minun piti lähteä vähän ennen venäläisten hyökkäystä.
Kirjan henkilöt ovat oikeasti olleet olemassa. En tiedä, ovatko he enää elossa. Tiedän ainoastaan, että jos he ovat kadonneet arktisista metsistä, heidän on täytynyt säilyttää sama rauhallisuus ja arvokkuus kuin eläessäänkin. Minun ei kuulu surkutella heitä. Heille kuolema oli vain pääsy maailmaan, joka on paremmin tehty heidän mittojensa mukaan kuin tämä maa.
He sanelivat minulle tämän kirjan. Olin vain kirjuri. Ehkä he halusivat ennen levottomuuksien keskelle joutumistaan jättää tämän vetoomuksen luonnonläheisempään ja inhimillisempään elämään sille vanhalle maailmalle, jonka vanhimpia asukkaita he itse ovat.
He kielsivät minua suremasta, tapahtuipa mitä hyvänsä. Vaikka paratiisi ajoittain luullaankin menetetyksi, paratiisin surupukua ei saa kantaa.
Kirjan nimi on Mauno-poro ja taivaanpalot ja sen on kirjoittanut sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet (1908-1987). Kirja kertoo Crottet’n omista kokemuksista kirjan päähenkilön Väinön ja hänen ystäväporonsa Maunon äänellä Suonikylässä talvella 1938. Väinö kirjoittaa kirjeitä Suonikylästä Hilkka-tädilleen Helsinkiin, joissa hän kuvailee elämäänsä tarunhohtoisen kolttakansan ja Kaisa Gauriloffin (1884-1980) perheen luona.
Kaisa-mummon vielä eläessä en kuullut häneltä näitä tarinoita. Vasta Robert Crottet’n kirjoittamat kirjat ovat aukaiseet minulle Kaisan sielunmaailman ja hänen suuren viisautensa. Kaisa tuntui tutulta heti ensimmäisestä luonnehdinnasta lähtien. Juuri tuollainen hän oli, leikkisä, valoisa ja mitään pelkäämätön. Olen kiitollinen sveitsiläis-venäläiselle kirjailijalle, joka unessa kohtaamansa kansan johdattamana sai voimaa parantua tuberkuloosista ja löytää tiensä Sveitsin Alpeilta aina Petsamoon saakka. Elettiin 30-luvun loppua. Pelkästään Crottet’n paraneminen oli suuri ihme, saati hänen saapumisensa Suonjeliin, Suonikylään, jossa kolttasaamelaiset häntä jo odottivat. Robert päätyi asumaan Kaisan, miehensä Ondrein ja heidän jälkikasvunsa luo. Luottamuksen löydyttyä tarinat alkoivat tanssia paperille ja legendat siirtyä meille jälkipolville.
Miksi Kaisa kertoi tarinansa Robertille? Sitä mietti tutkija Paolo Susiluoto Mauno-poro ja taivaanpalot -kirjan jälkikirjoituksessa.
Miksi Kaisa kertoi tarinoitaan, miksi hän luovutti kansansa aarteita? ”Ehkä hän tiesi, että minun on kylmä ja tarvitsin hänen tarinoitaan lämmikkeeksi”, arveli kirjailija. Toisaalta Crottet on kertonut, että Kaisa alkoi tarinoida hänelle siksi, että sotauutiset herättivät levottomuutta koltissa. Kaisa halusi, että kertomukset jäisivät Crottet’n välityksellä henkiin, vaikka kansa hajoaisi.
Samaa olen minäkin miettinyt ja samaan tulokseen päätynyt. Kaisan levollinen ilme viimeisissä jäähyväisissä ikäänkuin vahvistaa tuon tunteen. Hän oli tuolloin, 96-vuotiaana, maanpäällisen tehtävänsä täyttänyt ja perintönsä jälkipolville jättänyt. Kaisan kertomien kolttasaamelaisten satujen, tarinoiden ja uskomusten ansioista voin halutessani palata tuohon kadonneeseen maailmaan aina uudestaan.
Kaisan maailma oli täynnä kolttasaamelaisille ominaista leikinlaskua, kujeilua ja hiljaista viisautta. Sellaista mielenmaisemaa, jonka jo lapsena vaistomaisesti koin omakseni. Crottet’n tekstien myötä minulle on avautunut polku oman kansani sydämiin, omille juurille ja siihen kadonneeseen aikaan, kun koltat vielä elivät itse valitsemaansa luonnonkierron mukaista elämää. Olen kirjan avaamalla saanut nauraa ja itkeä yhdessä oman kansani kanssa. Ihan sama, jos joku pitää ajatuksiani hulluina ja typerinä. Minulle tuo maailma, vaikka se onkin menneisyydessä, se on silti totta. Ja sen myötä pyhää.
Seita ei ole ihmisen kätten työtä
Mikä sinulle on pyhää, millainen on sinun sielunmaisemasi? Haluatko edes kertoa sitä minulle?
Saamelaisen hengellisyyden mukaan kaikella ympäröivällä, jokaisella elävällä olennoilla on sielu, myös kivillä ja kallioilla. Ihminen on osa kokonaisuutta, osa ympäristöään ja luontoa. Kokonaisuuteen kuuluvat näkyvien elollisten lisäksi myös erilaiset uskomusolennot, jumalat, haltiat ja maahiset. Kolttasaamelaiset ovat kulkeneet luonnossa kunnioittaen ja varoen suututtamasta vetehisiä, vedenhaltijoita, vaaranväkeä, metsänhaltioita tai kodaneläjiä. Tuulelle ei kannata kiroilla tai tuulimies saattaa riehaantua ja äityä äkäiseksi. Ukkosen jumala, tie´rmes, on pelottava yksisilmäinen olento, joka sinkauttaa tulisen nuolensa kaaressa maahan. Ukonilmalla ajetaan kissat ulos tuvasta, suljetaan ovi ja ikkunat ja avataan savuhormi. Vyöllä ei saa pitää tyhjää tuppea, sillä tie´rmes voi iskeä siihen. Tie´rmes ajelee pois pahoja henkiä ja sytyttää niiden valtaamia paikkoja tuleen. Siksi ukkosen jumalan sytyttämää paloa ei saa mennä sammuttamaan.
Kaisa-mummo käytti valkoisen linnun siipeä, kun lakaisi pirttinsä lattiaa. Pahat henget luulivat sitä enkeliksi ja pakenivat. Kaisalla oli muutenkin erityinen yhteys pahoihin henkiin. Hän sääli niitä ja sanoi, että niiden kanssa pitää olla hyvin kärsivällinen, sillä pahat henget kärsivät omasta ilkeydestään.
Saamelaisten pyhä paikka eli seita ei ole ihmisen kätten työtä, vaan luonto on muokannut sen sellaiseksi kuin se on. Tunturi, luola, iso kivi, kalliohalkeama tai lähde on toiminut palvontapaikkana. Joskus seita on saamelaisille merkityksellinen vanha puu, mutta niitä on tiedossa kiviseitoja vähemmän.
Saamelaisten pyhistä paikoista on merkintöjä 1600-luvulle asti. Pyhiä paikkoja on paljon, ja harmillisesti jotkut niistä ovat yleisesti tiedossa. Sanon harmillisesti, sillä saamelaiset määrittelevät itse, kuka millekin paikalle saa mennä. Tietty seita on ollut perheen, suvun tai kyläyhteisön paikka. Jotkut pyhät paikat kuuluivat vain miehille, jotkut naisille. Seidalle mentiin anomaan hyvää pyyntionnea, terveyttä tai voimaa. Lahjaksi vietiin jotain arvokasta, poronsarvia, lihaa, rahaa tai koruja.
Kuuluisin Suomessa olevista saamelaisten pyhistä paikoista on Pelkosenniemen Pyhätunturin lisäksi Inarinjärvestä kohoava harjumainen kalliosaari, Äijih. Inarinsaamelaisen yhteisön pyhä seita, suomeksi Ukko tai Ukonsaari on vuosien saatossa saanut rantaansa laiturin ja portaat kaiteineen saarelle kiipeämistä varten. Rakennelmilla haluttiin estää hallitsematon rantautuminen ja kiipeily saarelle. Silti vuosittain tuhansien matkailijoiden vierailu saarelle kuluttaa arvokasta luontoa ja jättää jälkeensä kasapäin ajattelemattomien turistien roskia. Ainakin parinkymmenen vuoden ajan Ukonsaari on haluttu rauhoittaa rantautumiselta. Vasta Australian aboriginaalien pyhän paikan, Ulurun rauhoittaminen lokakuun lopussa turismilta on tuonut niin paljon ymmärrystä alkuperäiskansojen pyhiä paikkoja kohtaan myös Suomessa, että viesti alkaa mennä täälläkin perille. Aiemmat aloitteet saaren rauhoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville, mutta syksyn julkisuuden myötä paikallinen inarilainen matkailuyritys on päättänyt lopettaa saarelle rantautumisen. Vastaisuudessa matkailijat kokevat saarelta huokuvan pyhyyden kiertämällä Äijih kauempaa ympäri. Uskon kokemuksen olevan entistäkin vahvempi, kun ymmärrys saaren tärkeydestä saamelaiskulttuurille avautuu matkailijalle.
Saamelaisten vanhat uskomukset elävät edelleenkin, vaikka eivät tietenkään enää niin vahvoina kuin ennen. Revontulia (koltansaameksi kuuškaz) eivät kolttasaamelaiset häiritse eikä niille saa viheltää, sillä taivaanvalkeiden uskotaan olevan eläviä, rautaan eli sodassa kaatuneiden vainajien henkiä, jotka taivaalla levottomina liikehtivät ja keskenään kisailevat. Toisen uskomuksen mukaan välttääkseen vedenhaltijan vihaa kolttasaamelainen ei laita samaan pataan tai lautaselle lihaa ja kalaa. Vuodessa on myös yksi päivä, vedenneidonpäivä 12. heinäkuuta, jolloin ei mennä kalastamaan eikä uimaan. Silloin vedenelävien annetaan vanhan kolttasaamelaisen uskomuksen mukaan olla rauhassa.
Teologi Helga West kertoo Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -kirjassa pro gradu työssään mainitsemastaan tapauksesta, jossa saamelaiset halusivat kunnioittaa vanhoja perinteitä. Norjan Saamelaiskäräjien rakennukseen Karasjoella haluttiin rakentaa lisäsiipi vuonna 2014. Saamelaiskäräjien jäseniä yöpyi kyseisessä paikassa nähdäkseen, olisiko yöpyjillä rauha nukkuessaan. Rauha merkitsi sitä, että maahiset antoivat luvan rakentaa lisäsiipi, rauhattomuus tarkoitti kieltoa rakentamiselle. Tapaus kirvoitti huvittuneita reaktioita julkisuudessa, mutta Saamelaiskäräjien edustajat puolustivat yöpymistä sillä, että he halusivat kunnioittaa saamelaisia perinteitä, jossa maahisilta pyydetään lupa asettua ympäristöön.
Pyhä paikka on jokaiselle oma, yksityinen ja halutessaan salainen. Sen valokuvaaminen ja jakaminen voi loukata yhtä paljon kuin yksityisomaisuuden varastaminen ja sen eteenpäin myyminen.
Tiedämme, että saamelaiskulttuuria, kuten muitakin alkuperäiskansakulttuureita on läpi pitkän historian käytetty häikäilemättömästi hyväksi mitä erilaisimpien tarkoitusperien ajamiseen. On haluttu myydä, markkinoida, eksotisoida, valistaa, käännyttää, assimiloida, mitätöidä, valjastaa maat, vedet, ihmismielet ja kielet valtakulttuurin alaisuuteen. Onneksi siinä ei ole täysin onnistuttu.
Kaisa-mummo tiesi jo Suonjelin pirtin lattiaa lakaistessaan, että vaikeita aikoja tulee eteen. Hän oli oikeassa. Pahoja henkiä ja vaikeuksia ovat myös seuraavat sukupolvet joutuneet valkoisen linnun siivin lakaisemaan. Silti koen Kaisa-mummon tavoin, että vain sydäntä avaamalla voi löytää tiensä toisen sydämen luo. Vain jakamalla tarinansa se tulee luetuksi ja kuulluksi. Ja vain siten sillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa.
Mari Korpimäki
Lähteet
- Robert Crottet: Mauno-poro ja taivaanpalot, Kustannus-Puntsi 2003
- T.I. Itkonen: Suomen lappalaiset, WSOY 1948
- Samuli Paulaharju: Kolttain mailla, SKS, 1921/2009
- Kukka Ranta, Jaana Kanninen: Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta, S&S 2019
Luettavaa
- Kuun metsä, Otava 1954
- Mannu meä´cc, Sääʹmteʹǧǧ 2016
Katsottavaa
Kuun metsän Kaisa, dokumenttielokuva, ohjaaja Katja Gauriloff, Oktober 2016