Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.– Immi Hellén, Paimenpoika 1898
Pyhiä paikkoja pohtiessani metsäinen näkökulmani johti minut ajattelemaan suomalaista muinais- ja kansanuskon maailmaa. Metsä herätti esikristillisessä maailmassa kunnioitusta. Metsä koettiin arvoitukselliseksi ja arvaamattomaksi, hallitsemattomaksi ja pelottavaksikin. Joidenkin tulkintojen mukaan metsä on ollut raja, erä tai esikristillisessä mielessä ”pyhä” – mahdollisesti alue, joka rajautui erilleen ihmisen elämänpiiristä. Näin se olisi ollut paikka, joka ei varsinaisesti kuulunut ihmiselle. Metsä oli kuin oma valtakuntansa, jota asuttivat erilaiset uskomusolennot ja jossa oli metsän yliluonnollista voimaa, väkeä. Metsä kuului osittain tuonpuoleiseen maailmaan. Metsää tuli kohdella kunnioittaen ja varmistaa myös metsän onni ja menestys, ihmiselämä kun oli täysin riippuvainen metsän antimista. Siksi metsän kanssa tuli olla vuorovaikutuksessa ja sen suosiota ja antimia tuli pyytää esimerkiksi erilaisin riitein ja rituaalein sekä uhrein. Vuorovaikutukselle varattuja erityisiä paikkoja olivat pyhät lehdot eli hiidet. Luonto sielullistettiin, elollistettiin ja personoitiin, sillä kaikella elävällä oli sielu, oma mieli ja tahto. Erityisiä luonnonpaikkoja, kuten ihmishahmoisia kallioita palvottiin.
Myöhemmin kristillinen ajattelu rakentui sitä edeltäneiden ajattelumallien päälle ja toi mukanaan omanlaisensa kulttuuriset käsitykset luonnosta, kuten ajatukset ihmisestä luomakunnan kruununa tai ihmisestä viljelemässä ja varjelemassa luontoa. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa uskonnollisen maailmankuvan on korvannut tieteellinen, maallistunut maailmankuva. Vanhaa on kuitenkin sekoittuneena uuteen niin, ettemme useinkaan tunnista, mistä peräisin ja kuinka kaukaa jotkin kulttuurimme ja ajattelumme piirteet ovat. Hyvä esimerkki tästä ovat havunoksat, joita edelleen viemme haudoille. Muinais- ja kansanuskon maailmassa havupuiden uskottiin olevan yhteydessä tuonpuoleiseen, vainajalaan.
Onko mikään nykyihmiselle pyhää? Mitkä ovat tämän päivän pyhiä paikkoja? Kun suomalaista pyytää kertomaan suhteestaan metsään, vastauksissa toistuvat tietyt, samanlaiset asiat. Metsä on suomalaiselle kirkko, pyhättö tai temppeli, jossa hänen sielunsa saa levätä ja hän saa olla vapaasti oma itsensä. Metsässä voi tuntea yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa, kokea jonkin itseään suuremman läsnäolon sekä yhteyttä esi-isiin. Metsä on suomalaiselle samaan aikaan sekä arkinen luonnon antimien lähde että henkinen koti ja ihmistä suurempi pyhä paikka.
Metsän merkitykset ihmiselle ovat historian aikana muuttuneet ja vaihdelleet moneen kertaan. Uusi on aina kerrostunut vanhan päälle. Kyseessä on metsäkulttuurinen prosessi, jossa menneisyyden metsäsuhteet vaikuttavat tämän hetken metsäsuhteisiin ja yhdessä ne luovat tulevaisuuden metsäsuhteita. Tällä hetkellä globaalit ympäristömuutokset haastavat ihmiskunnan ajattelemaan asioista uudella tavalla ja muuttamaan toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, arvoja, uskomuksia – sanalla sanoen kulttuuria – kestävämmäksi. Uusi ajattelu haastaa myös metsäsuhteemme.
Metsän kokeminen pyhäksi on kulttuurimme syvärakenteissa – samoin kuin metsän ja sen antimien hyödyntäminen taloudellisesti. Asetelma löytyy lähes jokaisen yksilön sisältä ja se heijastuu myös tämänhetkisestä vilkkaasta metsäkeskustelusta. Kestävän tulevaisuuden kannalta on ratkaisevaa, miten onnistumme sovittamaan metsiin liittyviä tavoitteita yhteen ja ottamaan toiminnassamme myös luonnon paremmin huomioon. Muinais- ja kansanuskon luontosuhde herättää tässä ajassa runsaasti kiinnostusta. Kaukaisesta menneisyydestä, toisesta ajasta ja maailmasta, haetaan oppia siihen, miten luontoon voisi suhtautua toisin, tasa-arvoisemmin. Menneisyyden ihmiselle luonto oli pyhä, kunnioitusta herättävä, pelottavakin ja ihminen oli sekä sille alisteinen että erottamaton osa sitä – osa jotakin itseään huomattavasti suurempaa, jota ei kyennyt hallitsemaan. Sen edessä kannatti olla nöyrä.
”Olen asunut täällä Hölmölässä koko ikäni, 62 v, välillä kaupungissa töissä käyden. Minulle metsä on paikka, jossa voi olla hiljaa ja hengittää. Voi tuntea Metsänhengen läsnäolon. Saa kuvata metsän lintuja vaikka metrin päästä. Hoidan omaa metsääni rakkaudella, raivaus- ja moottorisahalla, joskus anteeksipyytäen ja selitellen. Puut tuon metsästä MF165:llä, käsin kuormaten.”
Kuva: Jarmo Mäntykangas, Metsie-keruun kokoelma, Lusto.
Kirjoittaja Reetta Karhunkorva on toinen Wiki Loves Monuments -kilpailun henkisestä valmentajasta ja juryn jäsenestä sekä vastaava metsäkulttuuriasiantuntija Suomen Metsämuseossa Lustossa. Hän on ollut pitkään kiinnostunut luontoon liittyvistä kulttuurisista merkityksistä ja siihen liittyen kansanperinteen heijastamista uskomuksista ja käsityksistä – menneisyyden arvoista ja ajattelusta. Häntä puhuttelevat entisaikojen pyhät luonnonpaikat, kuten vaikkapa Astuvansalmen kalliomaalaukset ja Astuvan Ukko.
Seuraavan kirjoituksen kirjoittaa Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Korpimäki.
Yksi vastaus artikkeliin “Metsä kirkkoni olla saa”