Artikkelit

Ensi vuonna tulee 40 vuotta kuluneeksi siitä, kun Kaisa-mummo nukkui pois. Olin vielä lapsi, mutta muistan ortodoksisen perinteen mukaisen siunaustilaisuuden, muistan tunnelman hartauden. Suku ja ystävät kiertyivät hiljaiseksi jonoksi arkun ympärille odottamaan vuoroaan hyvästelläkseen avonaisessa arkussa lepäävän rakkaan ihmisen. En muista pelänneeni, edes silloin kun tuli oma vuoroni kumartua viimeisen kerran Kaisa-mummon levollisten kasvojen puoleen. Kuolema ei tuntunut lopulliselta.

Kymmeniä vuosia myöhemmin löysin kirjan, josta otsikon lainaus on peräisin ja jonka esipuheessa sanotaan näin:

Kirjoitin tämän pikkukirjan Petsamossa muutaman kilometrin päässä Venäjän rajalta. Pororaito vei minut Suonikylään, tuohon pieneen lumottuun kylään, joka piti minua vapaaehtoisena vankinaan, ja josta minun piti lähteä vähän ennen venäläisten hyökkäystä.
Kirjan henkilöt ovat oikeasti olleet olemassa. En tiedä, ovatko he enää elossa. Tiedän ainoastaan, että jos he ovat kadonneet arktisista metsistä, heidän on täytynyt säilyttää sama rauhallisuus ja arvokkuus kuin eläessäänkin. Minun ei kuulu surkutella heitä. Heille kuolema oli vain pääsy maailmaan, joka on paremmin tehty heidän mittojensa mukaan kuin tämä maa.
He sanelivat minulle tämän kirjan. Olin vain kirjuri. Ehkä he halusivat ennen levottomuuksien keskelle joutumistaan jättää tämän vetoomuksen luonnonläheisempään ja inhimillisempään elämään sille vanhalle maailmalle, jonka vanhimpia asukkaita he itse ovat.
He kielsivät minua suremasta, tapahtuipa mitä hyvänsä. Vaikka paratiisi ajoittain luullaankin menetetyksi, paratiisin surupukua ei saa kantaa.

Kirjan nimi on Mauno-poro ja taivaanpalot ja sen on kirjoittanut sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet (1908-1987). Kirja kertoo Crottet’n omista kokemuksista kirjan päähenkilön Väinön ja hänen ystäväporonsa Maunon äänellä Suonikylässä talvella 1938. Väinö kirjoittaa kirjeitä Suonikylästä Hilkka-tädilleen Helsinkiin, joissa hän kuvailee elämäänsä tarunhohtoisen kolttakansan ja Kaisa Gauriloffin (1884-1980) perheen luona.

Kaisa Gauriloff kertoi isoäidiltään oppimansa tarinat kirjailija Robert Crottet’lle heidän yhteisellä kiellellään venäjäksi, joka kirjoitti tarinat ylös ranskaksi ja julkaisi ne ranskaksi ja saksaksi teoksissaan *Mauono de Finlande* vuonna 1941 sekä *Forêts de la lune* vuonna 1950. *Kuun metsä* ilmestyi suomeksi vuonna 1954 ja koltansaameksi nimellä *Mannu meä´cc* vuonna 2016. *Mauno-poro ja taivaanpalot* ilmestyi suomeksi vasta 2003. Koltansaameksi kirjaa ei ole saatavilla. Kuva: Enrique Mendes

Kaisa-mummon vielä eläessä en kuullut häneltä näitä tarinoita. Vasta Robert Crottet’n kirjoittamat kirjat ovat aukaiseet minulle Kaisan sielunmaailman ja hänen suuren viisautensa. Kaisa tuntui tutulta heti ensimmäisestä luonnehdinnasta lähtien. Juuri tuollainen hän oli, leikkisä, valoisa ja mitään pelkäämätön. Olen kiitollinen sveitsiläis-venäläiselle kirjailijalle, joka unessa kohtaamansa kansan johdattamana sai voimaa parantua tuberkuloosista ja löytää tiensä Sveitsin Alpeilta aina Petsamoon saakka. Elettiin 30-luvun loppua. Pelkästään Crottet’n paraneminen oli suuri ihme, saati hänen saapumisensa Suonjeliin, Suonikylään, jossa kolttasaamelaiset häntä jo odottivat. Robert päätyi asumaan Kaisan, miehensä Ondrein ja heidän jälkikasvunsa luo. Luottamuksen löydyttyä tarinat alkoivat tanssia paperille ja legendat siirtyä meille jälkipolville.

Miksi Kaisa kertoi tarinansa Robertille? Sitä mietti tutkija Paolo Susiluoto Mauno-poro ja taivaanpalot -kirjan jälkikirjoituksessa.

Miksi Kaisa kertoi tarinoitaan, miksi hän luovutti kansansa aarteita? ”Ehkä hän tiesi, että minun on kylmä ja tarvitsin hänen tarinoitaan lämmikkeeksi”, arveli kirjailija. Toisaalta Crottet on kertonut, että Kaisa alkoi tarinoida hänelle siksi, että sotauutiset herättivät levottomuutta koltissa. Kaisa halusi, että kertomukset jäisivät Crottet’n välityksellä henkiin, vaikka kansa hajoaisi.

Samaa olen minäkin miettinyt ja samaan tulokseen päätynyt. Kaisan levollinen ilme viimeisissä jäähyväisissä ikäänkuin vahvistaa tuon tunteen. Hän oli tuolloin, 96-vuotiaana, maanpäällisen tehtävänsä täyttänyt ja perintönsä jälkipolville jättänyt. Kaisan kertomien kolttasaamelaisten satujen, tarinoiden ja uskomusten ansioista voin halutessani palata tuohon kadonneeseen maailmaan aina uudestaan.

Kaisan maailma oli täynnä kolttasaamelaisille ominaista leikinlaskua, kujeilua ja hiljaista viisautta. Sellaista mielenmaisemaa, jonka jo lapsena vaistomaisesti koin omakseni. Crottet’n tekstien myötä minulle on avautunut polku oman kansani sydämiin, omille juurille ja siihen kadonneeseen aikaan, kun koltat vielä elivät itse valitsemaansa luonnonkierron mukaista elämää. Olen kirjan avaamalla saanut nauraa ja itkeä yhdessä oman kansani kanssa. Ihan sama, jos joku pitää ajatuksiani hulluina ja typerinä. Minulle tuo maailma, vaikka se onkin menneisyydessä, se on silti totta. Ja sen myötä pyhää.

Seita ei ole ihmisen kätten työtä

Mikä sinulle on pyhää, millainen on sinun sielunmaisemasi? Haluatko edes kertoa sitä minulle?

Saamelaisen hengellisyyden mukaan kaikella ympäröivällä, jokaisella elävällä olennoilla on sielu, myös kivillä ja kallioilla. Ihminen on osa kokonaisuutta, osa ympäristöään ja luontoa. Kokonaisuuteen kuuluvat näkyvien elollisten lisäksi myös erilaiset uskomusolennot, jumalat, haltiat ja maahiset. Kolttasaamelaiset ovat kulkeneet luonnossa kunnioittaen ja varoen suututtamasta vetehisiä, vedenhaltijoita, vaaranväkeä, metsänhaltioita tai kodaneläjiä. Tuulelle ei kannata kiroilla tai tuulimies saattaa riehaantua ja äityä äkäiseksi. Ukkosen jumala, tie´rmes, on pelottava yksisilmäinen olento, joka sinkauttaa tulisen nuolensa kaaressa maahan. Ukonilmalla ajetaan kissat ulos tuvasta, suljetaan ovi ja ikkunat ja avataan savuhormi. Vyöllä ei saa pitää tyhjää tuppea, sillä tie´rmes voi iskeä siihen. Tie´rmes ajelee pois pahoja henkiä ja sytyttää niiden valtaamia paikkoja tuleen. Siksi ukkosen jumalan sytyttämää paloa ei saa mennä sammuttamaan.

Kaisa-mummo käytti valkoisen linnun siipeä, kun lakaisi pirttinsä lattiaa. Pahat henget luulivat sitä enkeliksi ja pakenivat. Kaisalla oli muutenkin erityinen yhteys pahoihin henkiin. Hän sääli niitä ja sanoi, että niiden kanssa pitää olla hyvin kärsivällinen, sillä pahat henget kärsivät omasta ilkeydestään.

Saamelaisten pyhä paikka eli seita ei ole ihmisen kätten työtä, vaan luonto on muokannut sen sellaiseksi kuin se on. Tunturi, luola, iso kivi, kalliohalkeama tai lähde on toiminut palvontapaikkana. Joskus seita on saamelaisille merkityksellinen vanha puu, mutta niitä on tiedossa kiviseitoja vähemmän.

Saamelaisten pyhistä paikoista on merkintöjä 1600-luvulle asti. Pyhiä paikkoja on paljon, ja harmillisesti jotkut niistä ovat yleisesti tiedossa. Sanon harmillisesti, sillä saamelaiset määrittelevät itse, kuka millekin paikalle saa mennä. Tietty seita on ollut perheen, suvun tai kyläyhteisön paikka. Jotkut pyhät paikat kuuluivat vain miehille, jotkut naisille. Seidalle mentiin anomaan hyvää pyyntionnea, terveyttä tai voimaa. Lahjaksi vietiin jotain arvokasta, poronsarvia, lihaa, rahaa tai koruja.

Kuuluisin Suomessa olevista saamelaisten pyhistä paikoista on Pelkosenniemen Pyhätunturin lisäksi Inarinjärvestä kohoava harjumainen kalliosaari, Äijih. Inarinsaamelaisen yhteisön pyhä seita, suomeksi Ukko tai Ukonsaari on vuosien saatossa saanut rantaansa laiturin ja portaat kaiteineen saarelle kiipeämistä varten. Rakennelmilla haluttiin estää hallitsematon rantautuminen ja kiipeily saarelle. Silti vuosittain tuhansien matkailijoiden vierailu saarelle kuluttaa arvokasta luontoa ja jättää jälkeensä kasapäin ajattelemattomien turistien roskia. Ainakin parinkymmenen vuoden ajan Ukonsaari on haluttu rauhoittaa rantautumiselta. Vasta Australian aboriginaalien pyhän paikan, Ulurun rauhoittaminen lokakuun lopussa turismilta on tuonut niin paljon ymmärrystä alkuperäiskansojen pyhiä paikkoja kohtaan myös Suomessa, että viesti alkaa mennä täälläkin perille. Aiemmat aloitteet saaren rauhoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville, mutta syksyn julkisuuden myötä paikallinen inarilainen matkailuyritys on päättänyt lopettaa saarelle rantautumisen. Vastaisuudessa matkailijat kokevat saarelta huokuvan pyhyyden kiertämällä Äijih kauempaa ympäri. Uskon kokemuksen olevan entistäkin vahvempi, kun ymmärrys saaren tärkeydestä saamelaiskulttuurille avautuu matkailijalle.

Saamelaisten vanhat uskomukset elävät edelleenkin, vaikka eivät tietenkään enää niin vahvoina kuin ennen. Revontulia (koltansaameksi kuuškaz) eivät kolttasaamelaiset häiritse eikä niille saa viheltää, sillä taivaanvalkeiden uskotaan olevan eläviä, rautaan eli sodassa kaatuneiden vainajien henkiä, jotka taivaalla levottomina liikehtivät ja keskenään kisailevat. Toisen uskomuksen mukaan välttääkseen vedenhaltijan vihaa kolttasaamelainen ei laita samaan pataan tai lautaselle lihaa ja kalaa. Vuodessa on myös yksi päivä, vedenneidonpäivä 12. heinäkuuta, jolloin ei mennä kalastamaan eikä uimaan. Silloin vedenelävien annetaan vanhan kolttasaamelaisen uskomuksen mukaan olla rauhassa.

Teologi Helga West kertoo Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -kirjassa pro gradu työssään mainitsemastaan tapauksesta, jossa saamelaiset halusivat kunnioittaa vanhoja perinteitä. Norjan Saamelaiskäräjien rakennukseen Karasjoella haluttiin rakentaa lisäsiipi vuonna 2014. Saamelaiskäräjien jäseniä yöpyi kyseisessä paikassa nähdäkseen, olisiko yöpyjillä rauha nukkuessaan. Rauha merkitsi sitä, että maahiset antoivat luvan rakentaa lisäsiipi, rauhattomuus tarkoitti kieltoa rakentamiselle. Tapaus kirvoitti huvittuneita reaktioita julkisuudessa, mutta Saamelaiskäräjien edustajat puolustivat yöpymistä sillä, että he halusivat kunnioittaa saamelaisia perinteitä, jossa maahisilta pyydetään lupa asettua ympäristöön.

Pyhä paikka on jokaiselle oma, yksityinen ja halutessaan salainen. Sen valokuvaaminen ja jakaminen voi loukata yhtä paljon kuin yksityisomaisuuden varastaminen ja sen eteenpäin myyminen.

Tiedämme, että saamelaiskulttuuria, kuten muitakin alkuperäiskansakulttuureita on läpi pitkän historian käytetty häikäilemättömästi hyväksi mitä erilaisimpien tarkoitusperien ajamiseen. On haluttu myydä, markkinoida, eksotisoida, valistaa, käännyttää, assimiloida, mitätöidä, valjastaa maat, vedet, ihmismielet ja kielet valtakulttuurin alaisuuteen. Onneksi siinä ei ole täysin onnistuttu.

Kaisa-mummo tiesi jo Suonjelin pirtin lattiaa lakaistessaan, että vaikeita aikoja tulee eteen. Hän oli oikeassa. Pahoja henkiä ja vaikeuksia ovat myös seuraavat sukupolvet joutuneet valkoisen linnun siivin lakaisemaan. Silti koen Kaisa-mummon tavoin, että vain sydäntä avaamalla voi löytää tiensä toisen sydämen luo. Vain jakamalla tarinansa se tulee luetuksi ja kuulluksi. Ja vain siten sillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa.

Mari Korpimäki

*Äijih*, suomeksi *Ukko* tai *Ukonsaari* on Inarijärven tunnetetuin saari. Inarinsaamelaisten pyhä paikka on vuosikymmenien saatossa noussut yhdeksi kuvatuimmista matkailun symboleista Inarissa. Julkinen keskustelu saamelaisten pyhien paikkojen valjastamisesta turismille kuvastaa hitaasti valtaväestön keskuudessa lisääntyvää tietoisuutta ja ymmärrystä alkuperäiskansojen luontoyhteydestä ja läheisestä sidoksesta maahan. Kuva: Kukka Ranta

Lähteet

Robert Crottet: Mauno-poro ja taivaanpalot, Kustannus-Puntsi 2003
T.I. Itkonen: Suomen lappalaiset, WSOY 1948
Samuli Paulaharju: Kolttain mailla, SKS, 1921/2009
Kukka Ranta, Jaana Kanninen: Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta, S&S 2019

Luettavaa

Kuun metsä, Otava 1954
Mannu meä´cc, Sääʹmteʹǧǧ 2016

Katsottavaa

Kuun metsän Kaisa, dokumenttielokuva, ohjaaja Katja Gauriloff, Oktober 2016

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
– Immi Hellén, Paimenpoika 1898

Pyhiä paikkoja pohtiessani metsäinen näkökulmani johti minut ajattelemaan suomalaista muinais- ja kansanuskon maailmaa. Metsä herätti esikristillisessä maailmassa kunnioitusta. Metsä koettiin arvoitukselliseksi ja arvaamattomaksi, hallitsemattomaksi ja pelottavaksikin. Joidenkin tulkintojen mukaan metsä on ollut raja, erä tai esikristillisessä mielessä ”pyhä” – mahdollisesti alue, joka rajautui erilleen ihmisen elämänpiiristä. Näin se olisi ollut paikka, joka ei varsinaisesti kuulunut ihmiselle. Metsä oli kuin oma valtakuntansa, jota asuttivat erilaiset uskomusolennot ja jossa oli metsän yliluonnollista voimaa, väkeä. Metsä kuului osittain tuonpuoleiseen maailmaan. Metsää tuli kohdella kunnioittaen ja varmistaa myös metsän onni ja menestys, ihmiselämä kun oli täysin riippuvainen metsän antimista. Siksi metsän kanssa tuli olla vuorovaikutuksessa ja sen suosiota ja antimia tuli pyytää esimerkiksi erilaisin riitein ja rituaalein sekä uhrein. Vuorovaikutukselle varattuja erityisiä paikkoja olivat pyhät lehdot eli hiidet. Luonto sielullistettiin, elollistettiin ja personoitiin, sillä kaikella elävällä oli sielu, oma mieli ja tahto. Erityisiä luonnonpaikkoja, kuten ihmishahmoisia kallioita palvottiin.

”Metsä merkitsee minulle yhteyttä luontoon ja esi-isiin. Isovanhempani elivät metsästä. Se tarjosi heille ruokaa, lämpöä polttopuina sekä rakennustarpeita. Lapsuuteni leikkipaikka oli metsä. Ehkä sen vuoksi kaikki harrastukseni liittyvät nykyäänkin metsään: retkeily, marjastus ja sienestys. Erityisesti metsiin liittyvä mytologia ja myytit kiehtovat minua.” Paula Savelius. Kuva: Kimmo Kauppi, Metsie-keruun kokoelma, Lusto.

Myöhemmin kristillinen ajattelu rakentui sitä edeltäneiden ajattelumallien päälle ja toi mukanaan omanlaisensa kulttuuriset käsitykset luonnosta, kuten ajatukset ihmisestä luomakunnan kruununa tai ihmisestä viljelemässä ja varjelemassa luontoa. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa uskonnollisen maailmankuvan on korvannut tieteellinen, maallistunut maailmankuva. Vanhaa on kuitenkin sekoittuneena uuteen niin, ettemme useinkaan tunnista, mistä peräisin ja kuinka kaukaa jotkin kulttuurimme ja ajattelumme piirteet ovat. Hyvä esimerkki tästä ovat havunoksat, joita edelleen viemme haudoille. Muinais- ja kansanuskon maailmassa havupuiden uskottiin olevan yhteydessä tuonpuoleiseen, vainajalaan.

Onko mikään nykyihmiselle pyhää? Mitkä ovat tämän päivän pyhiä paikkoja? Kun suomalaista pyytää kertomaan suhteestaan metsään, vastauksissa toistuvat tietyt, samanlaiset asiat. Metsä on suomalaiselle kirkko, pyhättö tai temppeli, jossa hänen sielunsa saa levätä ja hän saa olla vapaasti oma itsensä. Metsässä voi tuntea yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa, kokea jonkin itseään suuremman läsnäolon sekä yhteyttä esi-isiin. Metsä on suomalaiselle samaan aikaan sekä arkinen luonnon antimien lähde että henkinen koti ja ihmistä suurempi pyhä paikka.

”Metsä on minulle sielun koti. Jo lapsena hakeuduin puihin leikkimään, ja teini-iässä metsästä tuli pakopaikka maailmasta, ja tätä se on minulle edelleen. Kerään metsästä suuren osan ruokaani, kuvassakin komeilee parin tunnin mittaisen metsäreissun sienisaalis. Olimme tuolloin äitini kanssa sienessä, ja tunsin sisälläni suurta rauhaa ja onnea.” Kuva: Hilla Solja, Metsie-keruun kokoelma, Lusto.

Metsän merkitykset ihmiselle ovat historian aikana muuttuneet ja vaihdelleet moneen kertaan. Uusi on aina kerrostunut vanhan päälle. Kyseessä on metsäkulttuurinen prosessi, jossa menneisyyden metsäsuhteet vaikuttavat tämän hetken metsäsuhteisiin ja yhdessä ne luovat tulevaisuuden metsäsuhteita. Tällä hetkellä globaalit ympäristömuutokset haastavat ihmiskunnan ajattelemaan asioista uudella tavalla ja muuttamaan toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, arvoja, uskomuksia – sanalla sanoen kulttuuria – kestävämmäksi. Uusi ajattelu haastaa myös metsäsuhteemme.

Metsän kokeminen pyhäksi on kulttuurimme syvärakenteissa – samoin kuin metsän ja sen antimien hyödyntäminen taloudellisesti. Asetelma löytyy lähes jokaisen yksilön sisältä ja se heijastuu myös tämänhetkisestä vilkkaasta metsäkeskustelusta. Kestävän tulevaisuuden kannalta on ratkaisevaa, miten onnistumme sovittamaan metsiin liittyviä tavoitteita yhteen ja ottamaan toiminnassamme myös luonnon paremmin huomioon. Muinais- ja kansanuskon luontosuhde herättää tässä ajassa runsaasti kiinnostusta. Kaukaisesta menneisyydestä, toisesta ajasta ja maailmasta, haetaan oppia siihen, miten luontoon voisi suhtautua toisin, tasa-arvoisemmin. Menneisyyden ihmiselle luonto oli pyhä, kunnioitusta herättävä, pelottavakin ja ihminen oli sekä sille alisteinen että erottamaton osa sitä – osa jotakin itseään huomattavasti suurempaa, jota ei kyennyt hallitsemaan. Sen edessä kannatti olla nöyrä.

”Olen asunut täällä Hölmölässä koko ikäni, 62 v, välillä kaupungissa töissä käyden. Minulle metsä on paikka, jossa voi olla hiljaa ja hengittää. Voi tuntea Metsänhengen läsnäolon. Saa kuvata metsän lintuja vaikka metrin päästä. Hoidan omaa metsääni rakkaudella, raivaus- ja moottorisahalla, joskus anteeksipyytäen ja selitellen. Puut tuon metsästä MF165:llä, käsin kuormaten.”

Kuva: Jarmo Mäntykangas, Metsie-keruun kokoelma, Lusto.

Reetta Karhunkorva. Kuvaaja Timo Kilpeläinen/Lusto

Kirjoittaja Reetta Karhunkorva on toinen Wiki Loves Monuments -kilpailun henkisestä valmentajasta ja juryn jäsenestä sekä vastaava metsäkulttuuriasiantuntija Suomen Metsämuseossa Lustossa. Hän on ollut pitkään kiinnostunut luontoon liittyvistä kulttuurisista merkityksistä ja siihen liittyen kansanperinteen heijastamista uskomuksista ja käsityksistä – menneisyyden arvoista ja ajattelusta. Häntä puhuttelevat entisaikojen pyhät luonnonpaikat, kuten vaikkapa Astuvansalmen kalliomaalaukset ja Astuvan Ukko.

Seuraavan kirjoituksen kirjoittaa Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Korpimäki.

Kerran suomalaiset yrittivät myydä koltille radiota. Koltat kuuntelivat kohteliaasti ja sanoivat sitten: ”Peltipurkin ääni häiritsee metsän musiikkia.”

Seita ei ole ihmisen kätten työtä

Lähteet

Luettavaa

Katsottavaa

Metsä kirkkoni olla saa